Juho Lindholm: Automaatio ja filosofia

Automaatio- ja systeemitekniikalla ja filosofialla on paljon annettavaa toisilleen. Yleisesti ottaen tekniikka on ollut länsimaisen filosofian historiassa vältelty aihe; vastaavasti tekniikassa filosofia sivuutetaan lähes aina epäolennaisena. On silti omituista, että filosofiassa, jonka pitäisi käsitellä todellisuutta kokonaisuudessaan, yleisesti ihmiselle ja erityisesti nykyihmiselle niin keskeinen asia kuin tekniikka sivuutetaan lähes kokonaan. Harvassa ovat ne osat elämästä, jotka eivät ole jollain tavalla tekniikasta riippuvaisia. Tekniikan sivuuttaminen filosofiassa saattaa siksi tehdä tarkastelusta yksipuolista ja kyvytöntä tunnistamaan, millä tavalla lähes kaikkiin aktiviteetteihin liittyvät tekniikka ehdollistaa maailmankuvaamme.

Historiallinen näkökulma

Kaikkein ilmeisin yhtymäkohta automaation ja filosofian välillä on formaali logiikka. Nykyaikainen automaatio perustuu tietokoneisiin, ja tietokone on ennen kaikkea logiikkakone. Siinä, missä mekaaniset koneet korvaavat fyysistä työtä, tietokoneet korvaavat ajatustyötä. Ja logiikalla on pitkä historia. Tämä lyhennelmä siitä perustuu enimmäkseen G. H. von Wrightin teokseen Logiikka, filosofia ja kieli (1958) ja E. T. Bellin teokseen Matematiikan miehiä (1963).

Automaation filosofian juuret ulottuvat 2600 vuoden taakse, kun kreikkalaiset keksivät matemaattisen todistamisen periaatteen. Aikaisemmin matemaatikot olivat pyrkineet löytämään erityisen menetelmän laskea tietyn ongelman ratkaisu; kreikkalaisten innovaatio oli idea, että yksi yleinen kaava voisi ratkaista kokonaisen luokan samanmuotoisia ongelmia, ja että tämän kaavan yleinen pätevyys voitaisiin myös todistaa ilman poikkeustapauksia. Logiikka kehittyi itsenäisesti myös muinaisessa Intiassa ja Kiinassa.

Eukleides vei tämän kreikkalaisen innovaation huippuunsa. Hän pyrki osoittamaan klassisessa teoksessaan Alkeet (kr. Στοιχεῖα), että geometria ja lukuteoria voidaan kokonaisuudessaan esittää formaalina, aksiomaattisena systeeminä, jossa kaikki todet lauseet voidaan osoittaa yleisesti päteviksi aksioomien ja annettujen päättelysääntöjen perusteella.

Ensimmäisen formaalin logiikan esityksen tuotti Aristoteles teoksissaan Kategoriat, Tulkinnasta, Ensimmäinen analytiikka, Toinen analytiikka, Topiikka ja Sofistiset kumoamiset (Aristoteles 1994; 2002). Näitä kuutta teosta kutsutaan myös nimellä Organon (kr. Ὄργανον eli ”Väline”). Aristoteleen tavoitteena oli todennäköisesti luoda logiikalle Eukleideen Alkeiden tapainen formaali, aksiomaattinen systeemi. Matematiikan ja logiikan välillä oli kuitenkin kuilu: matematiikka käsitettiin opiksi kvantiteeteista, logiikka opiksi kvaliteeteista.

Yli kahden vuosituhannen ajan logiikka oli filosofien (ja keskiajalla myös teologien) yksinoikeus. Vaikka keskiaika on ollut tapana nähdä taantumuksellisena, pimeänä ajanjaksona, sen taantumuksellisuutta ja pimeyttä on vahvasti liioiteltu. Bysantissa ja arabiankielisillä alueilla ”pimeää keskiaikaa” ei koskaan ollutkaan. Aristotelistinen luonnontiede ja erityisesti sen menetelmäoppi, formaali logiikka, kukoistivat keskiajalla – lukuun ottamatta noin 300 vuoden ajanjaksoa Länsi-Rooman romahtamisesta ensimmäisten arabiankielisten filosofien tulemiseen.

Kun Kopernikuksen, Galilein, Descartesin ja Newtonin uusi luonnontiede alkoi päästä aristotelismista voitolle 1600-luvun aikana, formaalin logiikan harjoittaminen hiipui samaan tahtiin kuin kiinnostus matematiikkaan lisääntyi. William Ockhamin (n. 1287–1347) ja George Boolen (1815–1864) aikojen välissä ainoa merkittävä loogikko oli yleisnero G. W. Leibniz (1646–1716).

Aristoteleen luonnontiede oli kvalitatiivista: ilmiöt pyrittiin selittämään ”substanssien” ”olemuksilla.” Uudessa luonnontieteessä puolestaan ei pyritty esittämään epämääräisiä arveluita ilmiöiden ”substantiaalisista” syistä, vaan painopiste oli kvantiteeteissa ja ilmiöiden matemaattisessa kuvaamisessa. Aristoteleen sijaan Platon alettiin nähdä uuden luonnontieteen filosofisena esikuvana: uuden luonnontieteen matemaattisten totuuksien ajateltiin Platonin luolavertauksen (Platon 2011: 514a–520a) tapaan piilevän ”ilmiöiden taustalla” ja olevan ”todellisempia” kuin ”pelkästään näennäiset” ilmiöt. Näin yhtälöt muuttuivat uudessa luonnontieteessä ikään kuin ”todellisemmiksi” kuin kokemus. Tällainen platonismi on yhä elossa esimerkiksi analyyttisen filosofian tietyissä koulukunnissa.

Vaikka logiikan tutkimus hiipuikin, toisaalta barokki oli suurten mekaanisten innovaatioiden aikaa. Tällöin kehitettiin myös ensimmäiset mekaaniset laskukoneet, tietokoneen edeltäjät. Blaise Pascalin (1623–1662) kone perustui kymmenjärjestelmään, kuten myös Leibnizin – vaikkakin jälkimmäisellä olikin jo binäärijärjestelmä mielessään. Myöhemmin Charles Babbage (1791–1871) ja Ada Lovelace (1815–1852) parantelivat varhaisten laskukoneiden kehittelijöiden ideoita 1800-luvulla ja ennakoivat tietojenkäsittelyteorian ja informaatioteorian kehitystä.

Logiikan ja matematiikan yhteensulautuminen alkoi 1800-luvulla, kun kiinnostus matematiikan perusteisiin virisi. Kiinnostus formaaliin logiikkaan elpyi tämän ansiosta. George Boole esitti teorian loogisista päättelyistä algebrallisina laskutoimituksina teoksessaan The Laws of Thought (1854). Augustus de Morgan (1806–1871) puhalsi eloon relaatioiden logiikan. Gottlob Frege (1848–1925) ja Charles S. Peirce (1839–1914) keksivät toisistaan riippumatta ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikan vuosisadan lopulla. Sekä Fregen että Peircen teoriat jäivät melko tuntemattomiksi heidän elinaikanaan, mutta Giuseppe Peano ja Bertrand Russell jatkoivat Fregen työtä ja tekivät sitä tunnetuksi. Fregen ja Russellin filosofia sai aikaan omalta osaltaan niin sanotun ”kielellisen käänteen” filosofiassa. Peirce taas jäi vuosikymmeniksi unohduksiin, mutta nykyisin hänet tunnetaan paitsi loogikkona myös mm. pragmatismin, semiotiikan ja tilastotieteen yhtenä perustajana.

1900-luvun alussa alettiin kehittää elektronisia tietokoneita, ja logiikka tuli myös sähköinsinöörien käyttöön. Aluksi operoitiin radioputkilla. Ensimmäinen toimiva transistori keksittiin vuonna 1947. Ensimmäinen kaupallinen transistori tuli markkinoille vuonna 1954. Ensimmäinen toimiva integroitu piiri keksittiin vuonna 1958. Ensimmäiset kaupalliset mikroprosessorit tulivat markkinoille vuonna 1971. Ensimmäinen henkilökohtainen tietokone tuli markkinoille vuonna 1974. Filosofien vuosituhansia vaalimat ja kehittämät abstraktit opit olivat vähitellen tulossa sovellettaviksi käytännössä.

Nykyisin logiikkaa opetetaan sähköasentajille ja ohjelmointia peruskoululaisille. Logiikka on siis ”demokratisoitunut” viime vuosisatojen kuluessa samalla, kun tietotekniikka ja automaatio ovat arkipäiväistyneet. Varsinkin kolme viimeisintä vuosikymmentä ovat olleet mullistavia. Vuonna 1985 melko harvalla oli tietokone tai kännykkä. Nykyään se on jo lähes itsestäänselvyys.

Tekoäly on yksi linkki lisää automaation ja filosofian välillä. Voidaan kysyä, missä määrin robotti on ”tietoinen.” (Ks. Floridi 2011.)

Tieto- ja taito-opillinen näkökulma

Toisaalta formaali logiikka on filosofian haaroista kaikkein kauimpana käytännöstä. Ja automaatioinsinööri joutuu pääsääntöisesti tekemisiin käytännön ongelmien kanssa.

”Epistemologia,” joka yleensä suomennetaan ”tieto-oppi,” on johdettu muinaiskreikan sanasta ἐπιστήμη, joka tarkoitti alun perin sekä tietoa että taitoa. Siispä voisi olettaa ”epistemologian” tarkoittavan sekä tieto- että taito-oppia. Mutta jo Platonin aikana sanojen järki (kr. λόγος) ja taito (kr. τέχνη) merkitykset olivat alkaneet erkaantua. Vähitellen ἐπιστήμη:n alettiin ymmärtää koskevan vain λόγος:ta, teoreettista tietoa. Varsinaisen tiedon ajateltiin koskevan ikusia ja muuttumattomia totuuksia, kun taas taidon ja muun tekniikan ajateltiin kuuluvan vähemmän arvokkaaseen muutoksen alaiseen maailmaan, josta voi olla korkeintaan näkökulmaan rajoittunutta luuloa (kr. δόξα).

Toisin kuin nykykielessä, käytäntö (kr. πρᾶξις) tarkoitti kreikkalaisille ennen kaikkea toimintaa, joka on riittävän arvokasta vapaalle miehelle – esimerkiksi politiikkaa, retoriikkaa ja kaupunkivaltion puolustamista. Vapaan miehen taitoja kutsuttiin ”vapaiksi taiteiksi” (kr. ἐγκύκλιος παιδεία; lat. artes liberales, liberalia studia). Niihin kuuluivat kolmioppi eli grammatiikka, logiikka ja retoriikka sekä nelioppi eli aritmetiikka, geometria, astronomia ja musiikin teoria. Sen sijaan kotitalouksissa ja maataloudessa rehkivien orjien, käsityöläisten ja naisten taidot eivät kuuluneet näihin taitoihin. Siksi ne oli helppo jättää huomiotta myös filosofiassa.

Kristinuskon tultua Länsi-Roomaan muutoksen alainen maailma alettiin nähdä vain toissijaisena välivaiheena matkalla Jumalan valtakuntaan. Siksi maallisiin asioihin, kuten taitoon ja tekniikkaan, ei varhaiskeskiajalla kohdistunut juuri minkäänlaista intellektuaalista mielenkiintoa. Korkeimmaksi ”käytännölliseksi” tavoitteeksi tuli ihmisten sielujen pelastaminen. Lisäksi Länsi-Rooman romahdettua vuonna 476 jaa. merkittävä osa kreikan taidosta ja kreikankielisestä kirjallisuudesta katosi keisarikunnan länsiosista. Tämän seurauksena platonismi sai ylikorostuneen aseman lähes tuhannen vuoden ajaksi, sekin usein kehnoina latinankielisinä käännöksinä ja uusplatonistisesti tulkittuna. Kristinuskon ja uusplatonismin leviämisen vuoksi viisauden merkiksi tuli kirjanoppineisuus ja oppineen ihanteeksi kontemplaatio ja teoreettinen tieto.

Sydänkeskiajalla kontaktit Bysanttiin ja arabiankieliseen kulttuuriin palauttivat osan kadonneista Aristoteleen teoksista Länsi-Eurooppaan. Aristotelismi kohdisti uusplatonismia enemmän huomiota empiirisiin seikkoihin, mutta sekin onnistuttiin taivuttamaan kirjanoppineisuuden kaavamaiseen ihanteeseen. Robert Grossetesten (n. 1175–1253) ja Roger Baconin (n.1219–1292) kokeen käsitteen painottaminen jäi historialliseksi kuriositeetiksi.

Vasta yli kolmesataa vuotta myöhemmin kokeellinen ajattelu sai vaikutusvaltaisen kannattajan, Francis Baconin (1561–1626) (joka ei kuitenkaan ilmeisesti ollut sukua kaimalleen Rogerille). Kohtalokkaimman iskun taito-opin mahdollisuudelle antoivat kuitenkin juuri Baconin aikalaiset, varhaismodernit ajattelijat, erityisesti Galilei, Descartes ja Locke. Heidän ajattelussaan subjekti ja objekti erotettiin toisistaan siten, että subjekti on yhteydessä objektiin ainoastaan aistiensa välityksellä. Locken kokemuskäsitys saavutti aikanaan suosiota, ja se levisikin pian kouluopetukseen. Tämä historian mörkö on yhä hengissä. Vielä nykyisinkin voidaan ehkä väittää, että jokainen, joka läpäisee länsimaisen peruskoulutuksen, omaksuu Locken kokemuskäsityksen, vaikka hänen nimeään tai oppejaan ei mainittaisi eksplisiittisesti lainkaan. Subjektin käytännölliset aktiviteetit sivuutettiin a priori -perustein. Vaikka Galilein ”uusi luonnontiede” (uusi verrattuna teleologiseen aristotelismiin) oli nimenomaan käytännöllistä ja perustui koekäytäntöihin, varhaismodernit filosofit katsoivat luonnontieteellisen tiedon pohjautuvan pelkästään aisteihin. Ajateltiin, että varsinainen tieto koskee nimenomaan ”objektiivista” todellisuutta, joka käsitettiin subjektiin nähden ”ulkoiseksi.” Kuten edellä todettiin, platonismi teki comebackin barokkiaikana. Matemaattiset oliot alettiin nähdä varsinaisena, objektiivisena todellisuutena, joka piilee kokemusten taustalla ja josta voi saada tietoa vain ajattelemalla, ja kokemus alempiarvoisena, subjektiin rajoittuneena ja peräti ”näennäisenä.” Tästä tietenkin seurasi skeptisismin ongelma: kuinka ”objektiivinen” tieto on ylipäänsä mahdollista subjektille. David Hume (1975; 2007) ilmaisi tämän ongelman kenties selkeimmin. Hän myös piti kokemusta ja järkeä toisistaan erillisinä sekä katsoi kokemuksen olevan pelkkää aistimusten passiivista vastaanottamista.

Mutta Descartesin–Locken–Humen kokemuskäsityksestä ei tarvitse pitää kiinni. Jo 1700-luvun lopulla syntynyt saksalainen idealismi kritisoi sitä. Immanuel Kantin (2013) mukaan subjekti on aktiivinen tehdessään havaintoja: mielen synteettinen aktiviteetti muodostaa käsitteitä, joiden suhdetta maailmaan välittävät skeemat. Kant kirjoitti kolme kritiikkiä: tieto-opillisen Puhtaan järjen kritiikin, eettisen Käytännöllisen järjen kritiikin ja esteettisen Arvostelukyvyn kritiikin. On kuitenkin merkillepantavaa, että Kantin ”käytännöllinen järki” tarkoittaa nimenomaan eettistä harkintakykyä, eikä sillä ole ruumiillisten käytäntöjen kanssa mitään tekemistä. Kantin filosofiassa ruumiillinen aktiviteetti saa vain muutamia hajanaisia mainintoja. Siksi Friedrich Dessauer kirjoittikin vuonna 1927 ”neljännen kritiikin,” Philosophie der Technikin, joka koskee nimenomaan taitoa ja tekniikkaa. Myös Max Horkheimer täydensi Kantin tuotannon puutteita kirjoittamalla vuonna 1947 Välineellisen järjen kritiikin. Pian Kantin jälkeen J. G. Fichte (2006) kirjoitti työstä ja todellisuuskäsityksen rakentumisesta käytännön kautta. Hän hylkäsi Kantin tekemän erottelun fenomenaaliseen ilmiöiden maailmaan ja noumenaaliseen maailmaan, josta ei ole mahdollista saada empiiristä tietoa. Fichten mukaan vain empiirinen maailma on todellinen – ja hänelle ”empiirinen” merkitsee aistimisen lisäksi toimintaa. Saksalainen idealismi huipentui G. W. F. Hegeliin, jonka mukaan (1973) ”ihmisen olemus on toiminta.”

Saksalaisen idealismin kanssa samaan aikaan syntyi ”poliittinen” taloustiede (vastakohtana ”pelkkää” kotitaloutta koskevalle taloustiedolle). Fichten lisäksi työstä kirjoittivat siis myös Anders Chydenius (1765) ja Adam Smith (1776).

Saksalaisen idealismin pohjalta syntyi kolme käytännöllisyyttä korostavaa traditiota 1800-luvulla: marxismi, pragmatismi ja fenomenologia. Marxismi korosti tietenkin työtä. Pragmatismille keskeisiä ovat käytännöt, erityisesti luonnontieteelliset. Pragmatismissa keskeinen käsite on vakiintunut toiminnan tapa (habit of action), jonka ajatellaan välittävän kokemuksen ja maailman välistä suhdetta. Edmund Husserlin (2011) ja Martin Heideggerin (2006) fenomenologia pyrkii sulkeistamaan teoreettiset ennakkoluulot ja siten saamaan välittömän suhteen todellisuuteen. Heidän mukaansa kokemukset eivät ole pelkästään teoriapitoisia vaan myös käytäntöpitoisia. Erityisesti Heideggerille oliot ovat ensisijaisesti ”käsillä” (zuhanden) ja vain toissijaisesti ”esillä” (vorhanden). Todellisuus kohdataan siis ensisijaisesti käytännöllisten aktiviteettien kautta, ja ”teoreettisen” tarkastelutavan omaksuminen on aina sille alisteista. Näiden ajatusten pohjalta Maurice Merleau-Ponty (1962) kehitti ruumiillisuuden fenomenologian.

1800-luvulla ilmestyivät myös ensimmäiset tekniikanfilosofiaa käsittelevät tutkimukset: Andrew Uren Philosophy of Manufactures (1835) ja Ernst Kappin Grundlinien einer Philosophie der Technik (1877). Kapp myös otti tiettävästi ensimmäisenä käyttöön käsitteen ”tekniikanfilosofia.” Taito-opin filosofinen merkitys alettiin vihdoin ymmärtää.

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa syntynyt analyyttinen filosofia kuitenkin sysäsi saksalaisen idealismin, marxismin, pragmatismin ja fenomenologian traditiot syrjään ja omaksui uudelleen Humen kokemuskäsityksen. Käytäntöjen tieto-opillinen merkitys unohdettiin analyyttisessa filosofiassa kokonaan. Edellä mainitun ”kielellisen käänteen” vuoksi analyyttinen filosofia keskittyi lähes yksinomaan kielen – erityisesti luonnontieteellisen kielen – formaaliin analyysiin. Matemaattis–luonnontieteellinen tieto nähtiin kaiken mahdollisen tiedon paraatiesimerkkinä. Siksi kaikki tieto alettiin nähdä ”propositionaalisen tiedon” ihanteesta käsin. Muunlaisen tiedon, esimerkiksi käytännöllisen, olemassaolosta vaietaan analyyttisessä filosofiassa yhä. Vaikka analyyttinen filosofia on aina pitänyt itseään ”tieteellisenä” sen vahvan suhteen luonnontieteisiin ansiosta, se on unohtanut, että luonnontieteitä ei olisi ilman koekäytäntöjä ja -laitteistoja. Vielä tänäkin päivänä kokemus käsitetään analyyttisessä filosofiassa ennen kaikkea aistimisena. Analyyttinen tieto-oppi siis sivuuttaa kokonaan sen, että objektit eivät ole ensisijaisesti aistimisen objekteja, vaan subjektit myös tekevät asioita niiden avulla ja manipuloivat niitä.

Gilbert Ryle osoitti teoksessaan The Concept of Mind (1951: 25ff.), että kaikki propositionaalinen tieto (knowing that) perustuu käytännölliseen tietoon (know-how). Tällöin kaikki tiede on vahvassa mielessä riippuvaista tekniikasta – ei päinvastoin. Analyyttisen filosofian ennakkoluulo tieteen ensisijaisuudesta kellahtaa päälaelleen. Koska myös ennakkoluulo formaalien menetelmien ensisijaisuudesta käytäntöön nähden romahtaa, myös niiden analyyttisten filosofien, jotka tutkivat ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikkaa ja luulevat tutkivansa ”perimmäistä todellisuutta,” tulee Rylen tuloksen perusteella muuttaa ajattelutapaansa. Myös eksakteihin tieteisiin mieltyneillä teekkareilla saattaa olla nieleskelemistä Rylen tuloksessa, vaikka hän todistaa nimenomaan teekkareiden oletetun ydinosaamisalueen, käytännön, ensisijaisuuden.

Kaikkea ei siis voi selittää eksaktisti. Nimittäin jotta jokin käsillä oleva ongelma voidaan formalisoida, täytyy olla tietotaitoa valita juuri jokin tietty yhtälö kaikkien yhtälöiden joukosta. Joko tämä tietotaito ei palaudu yhtälöihin, tai tarvitaan tietotaitoa valita yhtälö, jolla valita yhtälö. Joko tämä tietotaito ei palaudu yhtälöihin, tai tarvitaan tietotaitoa valita yhtälö, jolla valita yhtälö, jolla valita yhtälö. Joko äärellisen määrän iteraatioita kuluttua päädytään palautumattomaan tietotaitoon, tai rekursio jatkuu ad infinitum. Palautumatonta tietotaitoa joko on tai ei ole. Jos palautumatonta tietotaitoa ei ole, rekursio ei pääty. Siinä ei ole ensimmäistä yhtälöä, josta muiden yhtälöiden valitseminen voisi alkaa. Siispä vaatimalla kaiken formalisoimista ei ole mahdollista formalisoida mitään! Jos palautumatonta tietotaitoa ei ole, päädytään ilmeisen epätoteen tulokseen. Siispä palautumatonta tietotaitoa on olemassa, ja formaalien menetelmien pätevyys palautuu aina tietotaitoon. Siispä pelkästään eksakteilla menetelmillä ei ole mahdollista ratkaista mitään ongelmaa. (Vrt. Ryle 1951: 30–1.)

”Hiljaisen tiedon” (tacit knowledge) käsitteen lanseerannut Michael Polanyi kirjoitti Rylen tapaan, että luonnontieteiden eksakti formalismi on vahvassa mielessä riippuvainen tieteen koekäytännöistä. Havaitseminen ei ole itsestään selvää, eikä varsinkaan pelkkää aistimusten passiivista vastaanottamista; se on aktiivista toimintaa, jota on harjoiteltava, ja joka edellyttää usein erityisten havaintovälineiden käyttöä.

Populaari tiedekäsitys opettaa, että tiede on joukko havaittavia tosiseikkoja, jotka kuka tahansa voi todentaa itse. […] tämä ei pidä paikkaansa asiantuntijatiedon, kuten taudin diagnosoinnin tapauksessa. Mutta se ei pidä paikkaansa myöskään fysikaalisten tieteiden tapauksessa. Ensinnäkin [kenen tahansa] ei ole mahdollista saada käsiinsä laitteistoa esimerkiksi tähtitieteellisen tai kemiallisen väittämän testaamiseksi. Ja vaikka oletettaisiinkin, että pääsisi hyödyntämään observatoriota tai kemian laboratoriota, todennäköisesti vahingoittaisi niiden laitteistoja korjauskelvottomiksi ennen ensimmäisenkään havainnon tekemistä. Ja vaikka onnistuisikin havainnon tekemisessä tieteellisen väittämän tarkastamiseksi ja huomaisi niiden olevan ristiriidassa, voisi oikeutetusti otaksua tehneensä virheen. (Polanyi 1983: 63–4; siteerattu teoksessa Lindholm 2015: 67.)

Rylen ja Polanyin teoriat alleviivaavat sitä, että analyyttisen filosofian ihanne, formaali, eksplisiittinen tieto, on korkeintaan erikoistapaus. Merkittävä osa tiedosta on implisiittistä ja sisältyy käytäntöihin. Polkupyörää ei voi oppia ajamaan pelkästään lukemalla tai kuuntelemalla eksplisiittistä, formaalia esitystä siitä, mitä täytyy tehdä. Jokaisen on joka tapauksessa itse hankittava implisiittinen ensimmäisen persoonan tuntuma siihen, mitä annettu formaali esitys tarkoittaa. Siispä on olemassa tietoa, jota on erittäin vaikea tai jopa mahdotonta välittää muille kielen avulla. Voidaan ehkä jopa väittää, että kielenkäyttö ei edes olisi mahdollista, ellei sekin perustuisi implisiittisen tiedon muodostumisen prosesseille. Tämä näkökulma on hyvä pitää mielessä myös tekoälytutkimuksessa. Neuroverkko voi oppia mallin, mutta se ei välttämättä pysty antamaan eksplisiittistä esitystä siitä, mikä tämä malli on.

Toiminnan tavan (habit of action) käsite on keskeinen pragmatistiselle filosofialle. Ensimmäisen kerran tapoihin perustuvan epistemologian ajatuksen esitti Charles S. Peirce vuonna 1878 julkaistussa klassisessa artikkelissaan ”How to Make Our Ideas Clear” (Peirce CP 5.388–410; EP 1: 124–141). Ehkä parhaan esityksen toiminnan tavan käsitteestä on kuitenkin antanut John Dewey teoksessaan Human Nature and Conduct (1922). Dewey käsittää tavat taitoina (art) ja välineinä (means). Hänen mukaansa tavat ovat ikään kuin väliaine, joka muuntaa kokemusta. Maailma ikään kuin suodattuu tapojen läpi ja tulkitaan niiden avulla. Koska tavat ovat sekä subjektiivisia että objektiivisia (nimittäin ne toteutuvat toimintana, joka on kausaalinen ja empiirisesti havainnoitavissa oleva prosessi), varhaismodernin filosofian subjektin ja objektin välille tekemä erottelu voidaan kiistää. Tieto-opin muotoileminen toiminnan tavan käsitteen ympärille kumoaa länsimaisen kulttuurin sanattomasti välittämän arkikäsityksen, että ”sisäisellä” ja ”ulkoisella” on ero. Tavan muodostuminen voidaan käsittää kyberneettisenä prosessina, jossa organismin ja ympäristön vuorovaikutus hakeutuu dynaamiseen tasapainoon (vrt. Lindholm 2015: 32). Tasapainon toteutuminen tarkoittaa, että vuorovaikutus pyrkii tapahtumaan tietyn säännön mukaan.

Tieteenfilosofinen näkökulma

Analyyttisen filosofian traditiossa on perinteisesti ajateltu, että tekniikka on ”vain” sovellettua tiedettä (ja siksi siinä ei ole ajateltu olevan mitään filosofisesti mielenkiintoista). Tapahtuihan ”tieteellinen vallankumouskin” lähes kaksisataa vuotta ennen ”teollista vallankumousta”! Siksi tiedettä on pidetty tässä traditiossa ensisijaisena verrattuna tekniikkaan.

Mutta (luonnon)historia opettaa toisin. Tekniikkaa on ollut aina. Tiedettä on ollut määritelmästä riippuen esimerkiksi 2600 vuotta tai 400 vuotta. On myös sanottu, että luonnontiede on enemmän velkaa höyrykoneelle kuin höyrykone luonnontieteelle. Tiede on joka tapauksessa luonnonhistoriallisessa mittakaavassa hyvin tuore ilmiö. Tekniikka taas on biologian jatke. Bernard Stiegler (1998: 17) toteaakin, että ”tekniikka on elämän jatkamista elämästä poikkeavin keinoin.” Jokainen eläin on luonnostaan tekninen olio. Sen on liikuttava ympäristössä liikuttamalla ruumistaan. Se voi onnistua tässä hyvin tai huonosti riippuen siitä, kuinka taitava se on. Toisin sanoen jokaisella eläimellä on luonnostaan käytössä ainakin yksi väline – oma ruumiinsa.

Tekniikan historiaa voi jäljittää ensimmäisiä eläimiä pidemmälle, jos haluaa tarkastella kaikkia elämän ympäristöön sopeutumista helpottavia mutaatioita ja eliöiden osien tehtävien eriytymistä ”biologisina innovaatioina.” Tällöin myös solun jakautuminen tai energiatalous on solun ”tekniikkaa.” Tämä on kuitenkin demarkaatio- eli rajanveto-ongelma: onko biologisen evoluution ja teknisen ”evoluution” välillä selkeää rajaa, ja jos on, missä se kulkee. Tämä ongelma on filosofinen, samoin kun kysymys, voidaanko evoluutioteoria yleistää kirjaimellisesti geeneistä ”meemeihin” (Dawkins 2006: 198ff.) eli kulttuurissa välittyviin informaatioyksiköihin, joista tekniset innovaatiot muodostavat tärkeän erikoistapauksen.

Kuten jaksossa ”Tieto- ja taito-opillinen näkökulma” painotettiin, tiede on ratkaisevalla tavalla riippuvainen koekäytännöistä ja -laitteista. Ilman mittauslaitteita ja niiden käyttötaitoa tiede jäisi pelkän epämääräisen spekulaation tasolle. Tästä seuraa, että tekniikka on nykyaikaisen tieteen edellytys – ei päinvastoin. (Vrt. Ihde 1991.)

”Luonnollinen” ja ”keinotekoinen”

Rajanveto ”luonnollisen” ja ”keinotekoisen” kategorioiden välillä voi vaikuttaa intuitiiviselta. Länsimaisen filosofian traditiossa ihmisen tuottamat oliot (”artefaktit”) on haluttu erottaa jyrkästi luonnon omista tuotteista – eikä varmaankaan vähiten kristinuskon propagoiman luomistyön ajatuksen vuoksi. Vielä nykyaikanakin tekniikanfilosofiassa (esim. Stiegler 1998: 17) on esitetty, että tekniikka on ”organisoitua epäorgaanista materiaa.” Mutta eikö hiiva ole sekä orgaanista materiaa että tekniikkaa silloin, kun sitä käytetään oluen panemiseen? Miksi tekniikan pitäisi rajoittua epäorgaaniseen materiaan? Ja eivätkö ihmisen jalostamat hevos-, nauta- ja koirarodut ole niin ikään sekä orgaanista ainetta että ihmisen toiminnan tuloksia?

Keskusteluun syntyy uusi ulottuvuus, kun kehitetään robotteja, jotka kehittävät tuotteita. Tällöin robotit ovat ihmisen tuottamia ”artefakteja,” mutta robottien tuotokset eivät. Pitäisikö robottien tuotteet lukea ihmisten tuottamiksi tai ”artefakteiksi” vai ei? Ovatko ne ”luonnollisia” vai ”keinotekoisia”? Kaikkein vakuuttavin ratkaisu tähän ongelmaan lienee luopua vastakkainasettelusta ”keinotekoisen” ja ”luonnollisen” välillä ja nähdä ihminen ja robotit kaikkine keinotekoisine tuotteineen luonnollisten olioiden osajoukkona.

Eettinen näkökulma

Automaation, koneoppimisen ja tekoälyn kehitys pakottaa kysymään, voiko koneilla olla mieli, ja ovatko ne tällöin päätöksiä tekeviä subjekteja siinä, missä ihmisetkin. Tästä seuraa jatkokysymys, missä määrin kone on oikeustoimikelpoinen subjekti, jolla on oikeuksia ja velvollisuuksia. Jos ontologista eroa ihmisen ja koneen välillä ei ole, miksi koneilla ei voisi olla oikeuksia ja velvollisuuksia, joita ihmisillä on?

Viime vuosina niin sanottu ”trolley problem” on palannut filosofian keskiöön itseään ohjaavien autojen kehityksen vuoksi. Ongelma on alun perin osoitettu velvollisuusetiikan (jonka klassisen muotoilun esitti Immanuel Kant Käytännöllisen järjen kritiikissä [2016]) vastaesimerkiksi. Ennen velvollisuusetiikan kannattajalta voitiin kysyä, mitä hän tekisi liikkuvalle vaunulle, joka uhkaa ajaa ihmisen yli, mutta suuntaa muuttamalla vaunun liike aiheuttaa viiden ihmisen kuoleman. Velvollisuusetiikan kannattaja ei pysty vastaamaan kysymykseen johdonmukaisesti. Tekipä hän kumman ratkaisun tahansa – muuttaisi suuntaa tai jättäisi puuttumatta tilanteeseen – hän puuttuisi molemmissa tapauksissa uhrien autonomiaan määrätä omasta elämästään. Tämän on ajateltu puoltavan utilitaristista ajattelua: utilitaristi saattaisi ajatella suoraviivaisesti, että viiden ihmisen henki on arvokkaampi kuin yhden ihmisen henki. Nyt sama kysymys voidaan esittää itseohjautuvan auton tekoälyn suunnittelijoille. Onko autot ohjelmoitava kyvykkäiksi vai kyvyttömiksi päättämään elämästä ja kuolemasta? Onko ne ohjelmoitava laskelmoimaan ratkaisu, joka minimoi kuolonuhrien määrän? Jos jälkimmäiseen ratkaisuun päädytään, ja jos auto joutuu valitsemaan kahden yhtä monta kuolonuhria tuottavan skenaarion välillä, onko autot myös ohjelmoitava painottamaan eri ihmisten elämän arvoa eri kertoimilla (esimerkiksi heidän kykynsä perusteella palvella kansantaloutta)? Kysymys on ilmiselvästi filosofinen eikä sitä voi jättää insinöörien keskenään päätettäväksi.

Tekniikkaan liittyy laajempiakin eettisiä kysymyksiä. Ehkä ajankohtaisin on immateriaalioikeuksien problematiikka. Keksijöiden ja taiteilijoiden oikeutta hyödyntää kehittämiään innovaatioita taloudellisesti suojataan patentein ja tekijänoikeuksin. Tämän on tarkoitus vähentää innovointiin ja muuhun luovaan työhön liittyviä taloudellisia riskejä ja siten kannustaa keksijöitä ja taiteilijoita hyvinvoinnin lisäämiseen. Mutta on mahdollista, että markkinoita hallitseva suuryritys pyrkii estämään innovaation kehittämisen ja markkinoilletulon, jotta sen markkinaosuus ei vähenisi eikä sen tarvitsisi ainakaan hetkeen sopeutua muutokseen. Jos immateriaalioikeudet taataan laissa, tällainen yritys voi pyrkiä ostamaan keksijältä tai taiteilijalta patentti- tai tekijänoikeudet markkinat tai kulttuurin mullistavaan keksintöön tai teokseen. Jos se saa immateriaalioikeudet haltuunsa, se voi estää kilpailijoita tulemasta samoille markkinoille syytteen tekijänoikeusrikkomuksesta uhalla, vaikka sillä itsellään ei ole pienintäkään kannustinta tehdä innovaatioiden levittämisen ja siten hyvinvoinnin kasvattamisen eteen mitään. Lopputuloksena siis on hyvinvoinnin kasvun hidastuminen. Näin immateriaalioikeuslainsäädäntö kääntyy omaa tarkoitustaan vastaan. Riippumatta siitä, meneekö immateriaalioikeuksien omistajan vaatimus oikeudessa läpi, pelkkä oikeudenkäyntikulujen tai soviteltujen korvausten uhka saattaa jo sellaisenaan ajaa pienemmän toimijan vararikkoon. Kysymys siitä, mitä ovat immateriaalioikeudet ja -hyödykkeet, onko niitä olemassa ja millaisia ovat niitä koskevat periaatteet on niin ikään filosofinen kysymys, jonka ratkaisemista ei voi jättää pelkästään juristeille.

Myös erittäin laajoja kysymyksiä liittyy tekniikkaan. Taito-oppiin liittyvä näkökulma haastaa keinojen ja päämäärärien erottelun. John Dewey väittää teoksessaan Human Nature and Conduct (1922), että ”keinot” ja ”päämäärät” ovat kaksi eri nimeä samalle todellisuudelle. Sitä vain tarkastellaan eri näkökulmista. Toiminta etenee jatkuvasti ja siten koostuu infinitesimaalisen lyhyistä välivaiheista. Jokainen välivaihe on väline seuraavaan välivaiheeseen pääsemiseksi ja samalla edellisen välivaiheen päämäärä. Kun toiminta ”loppuu,” saavutetaan jokin aiemmin tavoiteltu tila, joka toimii lähtökohtana seuraavaan tavoitteeseen pyrkimiselle, ja toiminta jonkin uuden päämäärän hyväksi alkaa taas.

Yhteiskuntafilosofinen näkökulma

Aristoteleen tunnetun sitaatin mukaan

[r]akennusmestarit eivät tarvitsisi apulaisia eivätkä isännät orjia, jos jokainen väline kykenisi joko käskystä tai itse ennalta ymmärtäen suorittamaan oman tehtävänsä, kuten Daidaloksen veistämät patsaat tai Hefaistoksen kolmijalat, joiden runoilija kertoo itsestään saapuneen jumalten kokoukseen, ja jos kangaspuut kutoisivat itsestään ja jos näppäimet soittaisivat itsestään lyyraa (Aristoteles 2012: 1253b33–38).

Aristoteles, joka eli antiikin orjataloudessa, uskoi, että pakotettua työtä täytyy olla, koska välineet eivät tee sitä työläisten puolesta. Mutta nykyaikana hänen ehkä ironiseksi tarkoittamansa ajatus on täysin ajankohtainen ja relevantti. Automaatio tekee työn vanhentuneeksi. Siksi myös Marxin ja Engelsin kunnianhimoinen kommunistinen utopia on muuttunut vähitellen uskottavammaksi. Niukkuuden yhteiskunnasta onkin ehkä mahdollista päästä runsauden yhteiskuntaan, jossa ”jokaiselta otetaan kykyjen mukaan ja annetaan tarpeiden mukaan” (Marx 1875).

Pentti Linkola (esim. 2004; 2015) taas oli pessimistisempi suhteessa runsauden yhteiskunnan toteuttamismahdollisuuteen käytännössä. Maapallo on niukka luonnonvara: niitä on vain yksi. Hänen mukaansa maapallo ei kestä ihmiskunnan täysimääräistä tarpeentyydytystä. Siksi runsauden yhteiskuntaa ja marxilaista utopiaa ei tule koskaan – ainakaan, ellei ihmisten lukumäärää aleta vähentämään. Aineellisen elintason jatkuva kasvu on hänen mukaansa keskeytettävä, jotta yhteiskunta noudattaisi ekologista elämäntapaa. Koska hänen mukaansa ihmiset on globaalisti ajettava kaupungeista maaseudulle omavaraisluomutalouteen, mutta tällainen yhteiskunta ei pysty tuottamaan riittävästi ravintoa nykyiselle maapallon väkiluvulle, ihmisten määrää maapallolla on vähennettävä radikaalisti. Tekninen kehitys on Linkolan mukaan estettävä. Siksi on perustettava maailmanlaajunen diktatuuri, joka ottaa tehtäväkseen aineellisesti vaatimattomaan elämäntapaan kannustavan propagandan levittämisen, kansalaisten jatkuvan valvonnan sekä toisinajattelun ja innovoinnin tukahduttamisen.

Vain globaali hirmuhallinto pystyy estämään teknisen kehityksen. Kambodžan Punakhmerit olivat käytännössä linkolalaisia, jotka veivät aatteen loogiseen päätepisteeseensä saakka. Kaikki paitsi riisinviljely on turhaa. Mutta koska naapurimaat eivät luopuneet teknisestä kehityksestä, ne pystyivät keskeyttämään yhden maailmanhistorian pahimmista kansanmurhista. Estääkseen teknisen kehityksen hirmuhallinnon on kyettävä estämään sivullisten puuttuminen tällä tavoin asioihin. Tämän saavuttaakseen sen oltava globaali.

Mutta Linkola ei ottanut huomioon nykyaikaisen tekniikan mahdollisuuksia. Erityisesti hän ei ottanut huomioon, että tekninen kehitys ei tarkoita ilman muuta luonnovarojen kulutuksen lisäämistä. Päinvastoin: nyt cleantechin ja vihreiden arvojen aikana ymmärretään, että tekninen kehitys voi tarkoittaa nimenomaan sitä, että korkealaatuisia lopputuotteita tulee mahdolliseksi tuottaa yhä pienemmillä raaka-ainepanoksilla. Juuri tässä systeemitekniikka ja erityisesti optimisäätö ovat suureksi avuksi koko ihmiskunnalle. Ihmiskunnan suuria edustajia eivät ole valloittajat, johtajat ja poliitikot vaan nörtit. Nörtit pelastavat maailman. Matematiikalla. Mutta tämä on mahdollista vain, jos innovoinnille ei aseteta ulkoisia rajoitteita.

Vaikka tämä tarina on tosi, siitä ei saa suureen yleisöön vetoavaa eeppistä sankaritarinaa. Maailman pelastaminen on hyvin arkista ja proosallista puuhaa. Vaikka siihen sisältyykin huimia intellektuaalisia seikkailuja, niiden visualisoiminen valkokankaalle vaikuttaa mahdottomalta. Siksi nörtin on turha odottaa kiitosta kansan syviltä riveiltä. Kiittämättömyys on maailman palkka. Sen sijaan Linkolan kaltaiset saavat insinöörin vaikuttamaan ihmiskunnan alhaisimmalta edustajalta, joka on häpeäksi lajilleen. Samaan aikaan unohtuu se, että insinöörien työ vain vastaa kuluttajien yrityksille asettamiin kysyntäpaineisiin. Ihmisen aiheuttamat luonnonkatastrofit olisivat olleet vältettävissä, jos kuluttajat olisivat tyytyneet vähempään. Syy liikakansoitukseen ja ylikulutukseen ei ole insinööreissä vaan kansan syvien rivien holtittomassa lisääntymisessä ja yksisarvisluokan elintasostandardeissa. Tekninen kehitys lisää rivikansalaisten vapaa-aikaa ja varallisuutta. Mutta sen sijaan, että he käyttäisivät aikansa ja varansa sivistyäkseen, he turmelevat itsensä luksuksella, muodilla, päihteillä ja viihteellä. Tämä aiheuttaa aineellisten resurssien kulutuksen kasvun. Samalla he säilyttävät maineensa toisten kaltaistensa parissa ”tavallisina kansalaisina” jotka eivät ”elitistisesti” ”luule olevansa muita parempia.” Sivistyneistön keksimät innovaatiot tarjoavat tavallisille ihmisille mahdollisuuden tavoitella korkeampia arvoja kuten sivistystä – mutta ei keinoja auttaa heitä kehittämään maailmankuvaansa ja ymmärtämään näiden arvojen paremmuus. Liian usein teknisen kehityksen tulos on aineellisesti hyvinvoiva juntti, joka halveksi juuri niitä luonteenpiirteitä, jotka ovat mahdollistaneet hänen aineellisen hyvinvointinsa. Liian usein innovaatiot ovat helmiä sioille.

Myös työelämä kannustaa tietyissä tapauksissa tietämättömyyteen. Yksikön pomo tietää joutuvansa taistelemaan asemastaan ja opettelemaan uusia asioita, jos yrityksen liiketoimintamalli muuttuu innovoinnin tuloksena. Siispä pomon kannattaa pyrkiä estämään innovointia palkitsemalla vähiten innovatiivisia työntekijöitä ja rankaisemalla innovatiivisimpia. Innovatiivisille ihmisille jää siis vaihtoehdoiksi joko pitää kynttiläänsä vakan alla ja pitää turpansa kiinni tai perustaa oma yritys. Jälkimmäinen taas on huomattavan raskasta verrattuna edelliseen; ja lisäksi yrittäjyys ja keksintöjen kaupallistaminen vaatii yleensä täysin erilaisia luonteenpiirteitä kuin keksintöjen tekeminen. Tietämättömyys kannattaa. Pääsee helpommalla.

Valitettavasti tietämättömyys ja sen ihannointi on stabiili strategia, joka on murrettavissa vain muuttamalla kannustimet sellaisiksi, että sivistyksestä palkitaan. Tämän ongelman hahmottamiseen ja ratkaisemiseen tarvitaan systeemidynamiikkaa.

Mutta onneksi keksintöjen tekeminen ja kaupallistaminen ei ole mahdotonta, vaikka se onkin vaikeaa. Aurinkoenergian tuotanto on kehittynyt niin paljon, ettei ehkä enää ole kovinkaan kauan siihen, että kaikki ihmiskunnan tarvitsema energia voidaan tuottaa aurinkovoimalla. Lisäksi rahtilaivat, tavarajunat ja jakeluautot kulkevat kohta autonomisesti. Toisin kuin Linkola ja hänen kaltaisensa pelottelevat, lihastyöhön ja omavaraistalouteen ei siis tarvitse palata. Teollisuusprosesseja ja logistiikkaa voidaan ylläpitää päästöttömästikin. Talouskasvu ilman aineellisten resurssien kulutuksen kasvua on mahdollista. Optimisti saattaisi jopa innostua väittämään, että talouskasvu voi olla mahdollista jopa vähentämällä aineellisten resurssien kulutusta samaan aikaan. Teknistä kehitystä, varsinkaan automaation kehitystä, ei siis tule missään nimessä keskeyttää. Se on ainoa toivo saada maailman ongelmat ratkeamaan jokseenkin järjestyneellä tavalla. Vaikka Marxin ja Engelsin kommunistinen yltäkylläisyyden utopia jääkin haaveeksi, onneksi sen toinen puoli, työajan radikaali lyhentäminen, on automaation ansiosta tullut uskottavaksi.

DI & FM Juho Lindholm

Kirjallisuus

Aristoteles (1994): Aristoteles I: Kategoriat; Tulkinnasta; Ensimmäinen analytiikka; Toinen analytiikka. Jyväskylä: Gaudeamus.

Aristoteles (2002): Aristoteles II: Topiikka; Sofistiset kumoamiset. Tampere: Gaudeamus.

Aristoteles (2012): Aristoteles VIII: Politiikka. Vantaa: Gaudeamus.

Bell, E. T. (1963): Matematiikan miehiä. Porvoo: WSOY.

Chydenius, Anders (1765): Den nationnalle winsten, wördsamast öfverlemnad til riksens högloflige ständer, af en deras ledamot. Stockholm: Lars Salvius.

Dawkins, Richard (2006): The Selfish Gene. Oxford University Press.

Dessauer, Friedrich (1927): Philosophie der Technik: das Problem der Realisierung. Bonn: F. Cohen.

Dewey, John (1922): Human Nature and Conduct. New York: Henry Holt and Company.

Fichte, Johann G. (2006): Tiedeopin perusta. Helsinki: Gaudeamus.

Floridi, Luciano (2011): The Philosophy of Information. Oxford University Press.

Hegel, G. W. F. (1973): Phänomenologie des Geistes; mit einem Nachwort von Georg Lukács. Frankfurt: Ullstein.

Heidegger, Martin (2006): Sein und Zeit. Tübingen: Niemeyer.

Horkheimer, Max (1947): Zur Kritik der instrumentellen Vernunft. Frankfurt am Main: S. Fischer Verlag.

Hume, David (1975). Enquiries concerning human understanding and concerning principles of morals. (L. A. Selby-Bigge (ed.).) Oxford: Clarendon Press.

Hume, David (2007): An Enquiry Concerning Human Understanding. Oxford University Press.

Husserl, Edmund (2011): Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia. Helsinki: Gaudeamus.

Ihde, Don (1991): Instrumental Realism: The Interface between Philosophy of Science and Philosophy of Technology. Bloomington and Indianapolis: Indiana University Press.

Kant, Immanuel (2013): Puhtaan järjen kritiikki. Tallinna: Gaudeamus.

Kant, Immanuel (2016): Käytännöllisen järjen kritiikki. Tallinna: Gaudeamus.

Kapp, Ernst (1877): Grundlinien einer Philosophie der Technik: Zur Entstehungsgeschichte der Cultur aus Neuen Gesichtspunkten. Braunschweig: Westermann.

Lindholm, Juho (2015): Tiedon käytännöllinen perusta. Pro gradu -työ, Teoreettisen filosofian laitos, Humanistinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.

Linkola, Pentti (2004): Voisiko elämä voittaa – ja millä ehdoilla. Helsinki: Tammi.

Linkola, Pentti (2015): Unelmat paremmasta maailmasta. Helsinki: Into.

Marx, Karl (1875): Kritik des Gothaer Programms. Marx–Engels Werke, Band 19, ss. 13–32.

Merleau-Ponty, Maurice (1962): Phenomenology of Perception. London: Humanities Press.

Peirce, Charles S. (CP): The Collected Papers of Charles Sanders Peirce. (8 Volumes.) Vols. I-VI ed. Charles Hartshorne and Paul Weiss (Cambridge, MA: Harvard University Press, 1931-1935), Vols. VII-VIII ed. Arthur W. Burks (same publisher, 1958).

Peirce, Charles S. (EP): The Essential Peirce. (2 Volumes.) Vol. 1 edited by Nathan Houser and Christian Kloesel (Indiana University Press, 1992), Vol. 2 edited by The Peirce Edition Project (same publisher, 1997).

Platon (2011): Valtio. Keuruu: Otava.

Polanyi, Michael (1983): The Tacit Dimension. London, Gloucester, MA: Peter Smith.

Ryle, Gilbert (1951): The Concept of Mind. Watford, Herts, UK: William Berndon and Son, Ltd., Mayower Press.

Smith, Adam (1776): An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations. London: W. Strahan and T. Cadell.

Stiegler, Bernard (1998): Technics and Time, 1: The Fault of Epimetheus. Stanford University Press.

Ure, Andrew (1835): Philosophy of Manufactures, or an Exposition of the Scientific, Moral, and Commercial Economy of the Factory System of Great Britain. London: Charles Knights.

von Wright, G. H. (1958): Logiikka, filosofia ja kieli. Keuruu: Otava.